<<10.03.2019 kirjoitetut runot>>

Tyytymätön

Nukun.
Herätyskello pirisee.
Herään.
Olen vihainen.

Nousen.
Pesen hampaat.
Katson peiliin.
Olen vihainen.

Kävelen keittiöön.
Kahvi kiehumaan.
Munat paistumaan.
Olen vihainen.

Kävelen ulos ovesta.
Nousen linja-autoon.
Katson matkustajia.
Olen vihainen.

Saavun töihin.
Pomo huutaa.
Teen töitä.
Olen vihainen.

Lounastauko.
Istun pöytään.
Nauran vitseille.
Olen vihainen.

Työt loppuu.
Palaan kotiin,
tyhjään taloon.
Olen vihainen.

Keitän pastaa.
Kaadan lasillisen.
Yksin.
Olen vihainen.

Pesen kasvot.
Pesen hampaat.
Katson peiliin.
Olen vihainen.

Menen sänkyyn.
Suljen silmät.
Tyhjyys valtaa.
Edelleen vihainen.

10.03.2019 21:24
sadsadman

Säännöllinen elämä

Maanantai on kirjastopäivä,
Tiistaina pääsen terapiaan.

Keskiviikkona vahvistan lihaksia ja
Torstaina käyn kaupassa.

Perjantaina venyttelen ja
Lauantaina kävelen rapuissa.

Sunnuntaina syön, lepään ja luen.

10.03.2019 20:44
Lapinäijä

Kasveja

Ihastuin puutarhamyymälässä pieneen
peltirasiaan, jonka kyljessä oli basilika.
En kuitenkaan ostanut sitä, turhaa rasiaa.

Kiertelin myymälässä ja näin paljon kauniita kasveja, jotka kantoivat jopa hedelmää.

Ostin rönsyliljan, aloen ja anopin kielen.

Kissa pureskeli rönsyliljaa, mutta jätti muut kasvit rauhaan.

Elämäni on pientä, mutta ei tyhjää.

10.03.2019 20:16
Lapinäijä

Peikko

Silmien takana tuntuu kuumalta, ihan kuin joku olisi siellä pistelemässä nuppineulalla.

Se ei mene pois. Se leviää koko kasvojen alueelle. Nenään, poskiin, kaikkialle.
Korvat kuumenee niin kuin pannu.
On pakko vääntää naama kauheaan irvistykseen, etten ala itkeä.

"Ei hyödytä", sanoi peikko. Se istui sängyllä. Minun sängyllä.
Halusin sen pois siitä, mutta se näytti jotenkin orvolta.
"Käske se pois, okei?" Ääneni on kuiskaus, pyyntö. Ehkä se suostuu.

Peikko pudistaa päätään ja katsoo minua tummilla silmillään.
"Ei se mene pois käskemällä", se sanoo nauttien.
Minua puistattaa. Sen mielestä tämä on hauskaa. Hyi saatana.

"Sä toit sen mukanasi! Sua se tottelee, tottelee ihan varmasti", minä järkeilin.
Tottahan se oli: kaikki paha sai alkunsa sillon, kun peikko ilmestyi. Kaikki paha, ihan kaikki.

Peikko irvistää tällä kertaa. Enää se ei näytä lainkaan orvolta, päinvastoin.
Nyt se näyttää siltä kuin asuisi minun huoneessani.
Ihan kuin se ei olisikaan vieras, vaan talon asukki.
Talon isäntä. Mutta kun se olen minä, olen aina ollut. Peikko ei sanon mitään. Se vaan tuijottaa ahnaasti.

"Etkö sä voisi vaan lähtä ja viedä sen mukanasi? Mä en jaksa kattoo kumankin perään", minä sanoin. Tätä on jatkunut ihan tarpeeksi kauan.
Minua väsyttää, vituttaa, itkettää. Minä tunnen kaikkea maan ja taivaan väliltä, minä en tunne mitään.
Peikko nauraa minulle. Sen nauru lamaannuttaa minut.
"Ehei, enpä taida, en", se hymyilee. Nyt minua kaduttaa, etten potkinut sen ulos sillon kuin voimaa oli vielä jäljellä. Enää ei ole. Peikko varasti kaiken.
En jaksa väitellä vastaan. Purskahdan viimeinkin itkuun ja heittädyn lattialle vollottamaan.
Turha vaiva, turha toivo, ajattelen. Peikko tuli jäädäkseen. Se on nyt tämän talon isäntä, tämän talon avaimien herra.

10.03.2019 15:13
Valkopeura